Seuramme kunniajäsen, professori Paavo Ylivakkuri (1914 – 2014) joutui pian jatkosodan alettua, elokuussa 1941, sotavangiksi. Väkivaltaisten kuulustelujen jälkeen hänet kuljetettiin vankeja täynnä olevassa junavaunussa tuntemattomaan. Liki kuukauden kestänyt junamatka taittui välillä ilman vettä ja ruokaa. Haavoittuneiden vammat mätänivät ja sairaat kuolivat. Pahinta oli kuitenkin jopa -52 asteen kylmyys. Paavo Yli-Vakkuri joutui olemaan neuvostoliittolaisella vankileirillä kolme vuotta. Kylmyys oli pahin seuralainen. Nälkäänsä hyvin kasvit tuntenut nuori metsänhoitaja löysi helpotusta metsästä. Kirjailija Ariela Säkkinen on kirjoittanut professori Yli-Vakkurin muistiinpanojen pohjalta kirjan hänen vankileirivuosistaan. Julkaisemme kustantajan luvalla metsäneuvos Jan Heinon kirjoittaman kirjan esipuheen.
Kirjailija Ariela Säkkinen kertoo kirjastaan Suomen metsäyhdistyksen järjestämillä Metsäpäivillä Hotelli Clarionissa (Tyynenmerenkatu 2, Helsinki) perjantaina 27.10.2023 klo 9.40. Tilaisuudessa kirjan voi ostaa kirjailijan signeeraamana hintaan 25 € (käteinen tai Mobilepay).
Metsäneuvos Jan heinon esipuhe Pahinta oli kylmyys -kirjaan
Ryhdyin opiskelemaan metsätieteitä 1967 Helsingin yliopistossa. Kuten monet muut sinä vuonna aloittaneista metsäylioppilaista valitsin pääaineekseni metsänhoitotieteen. Sitä opetti professori Paavo Yli-Vakkuri. Suoritin tutkintoni pääosin ruotsiksi, joten erilaiset kirjoitustyöt kävi läpi professori Gustaf Sirén. Laudaturtenttiä myöten Yli-Vakkuri oli kuitenkin se professori, jolle suoritin pääaineeseen liittyvät kokeet.
Muistan Yli-Vakkurin järjestelmällisenä ja rauhallisena opettajana, jota pidettiin myös lempeänä ja empaattisena. Hän saattoi esimerkiksi tarjota valmistumisen kynnyksellä olevalle opiskelijalle neuvoja ja tukea tulevan työpaikan hankkimisessa. Etenkin metsän uudistamiseen liittyvät kysymykset olivat tärkeällä sijalla opetuksessa. Hänen luentonsa olivat sopivassa määrin käytännönläheisiä, pohjautuen myös hänen omaan aikaisempaan työkokemukseensa.
Professorit kiinnostivat meitä opiskelijoita myös henkilöinä. Muutamat opettajat kertoivat avoimesti ja laajasti sotakokemuksistaan. Jossakin vaiheessa nelivuotisen opiskeluni aikana sain kuulla Yli-Vakkurin olleen pitkään sotavankina Neuvostoliitossa. Professori itse ei halunnut tuosta ajasta puhua, joten aiheen yllä leijui jonkinlainen salamyhkäisyyden verho. Kukaan ei tuntunut tietävän mitään yksityiskohtia arvostetun professorimme kohtalosta.
Yli-Vakkuri ei puhunut sotavankina olostaan meille opiskelijoille eikä myöskään metsänhoitotieteen laitoksen kollegoilleen. Mitään fyysisiä tai psyykkisiä karmeiden vankeusolojen ja kidutuksen aiheuttamia merkkejä hänessä ei useimpien opiskelijoiden mielestä ollut havaittavissa. Tosiasiassa hän kärsi mm. alituisesta selkäsärystä, ja joutui käyttämään leveää lantiovyötä kipujensa lievittämiseksi. Opiskelijakaverini Rolf Oinonen muistaa kuulleen tämän Paavolta, joka oli kertonut joutuneensa kantamaan raskaita tukkeja.
Muistan kuulleeni, että syötävien kasvien joukossa kallioimarteen juuret ja käenkaali olivat olleet Yli-Vakkurille merkityksellisiä henkensä pitimiksi. Samaan aikaan kanssani opiskellut Matti Hiltunen vahvistaa kasvitieteeseen liittyvän muistikuvani oikeaksi ja että eräs opiskelija kerran luennolla kysyi professorilta sotavankina olostaan. Siihen Yli-Vakkuri vastasi lyhyesti, että oli joutunut sotavangiksi, mutta selvinnyt hengissä, ei vähiten sen takia että oli hyvä kasvien tuntemus.
Professori Olavi Luukkanen työskenteli Paavo Yli-Vakkurin assistenttina jo keväällä 1967 ennen valmistumistaan ja muistaa, että vaikkei esimies puhunut sotavankeusajastaan, saattoi viittauksia siihen tulla aivan yllättäen. Kerran kun hän johti maastoretkeä Hyytiälässä ja eteen sattui silmujaan avaava metsälehmus, hän totesi, että nuo puhkeavat lehdet olivat kerran pelastaneet hänet nälkään nääntymiseltä.
Luukkanen piti assistentin huoneessaan kerran lasipurkissa lemmikkieläiminä kotisirkkoja. Ne juoksentelivat siellä vapaina hänen tehdessään Yli-Vakkurin kannustamiin perinnöllisyystieteen opintoihin kuuluvia laboratoriotöitään. Kun professori tuli assistentin huoneeseen ja kuuli kotisirkan ääntelyn hän melkein säikähti ja sanoi: ”Noinhan ne lauloivat vankileirin parakeissa”.
Luukkanen joutui, venäjän kielen taitoisena, toisinaan opastamaan Metsätalolle tulleita neuvostoliittolaisia tutkijavieraita. Metsänhoitotieteen laitoksella oli kuitenkin silloin professorin ovessa ilmoitus ”Ei ole tavattavissa”.
Muutama vuosi sitten Helsingin yliopiston alumnitilaisuudessa tapasin henkilön, jonka kanssa erään tauon aikana kehkeytyi keskustelu professori Paavo Yli-Vakkurista. Myös hänen sotavankeutensa tuli esille. Sain kuulla, että hän oli antanut vankiajan muistelmansa tallennettavaksi Kansallisarkistoon. Muistelmiin Yli-Vakkuri oli liittänyt ehdon, jonka mukaan niitä ei saanut luovuttaa kenellekään ennen hänen kuolemaansa. Hän kuoli satavuotiaana 2014, joten ehto ei enää ollut voimassa. Päätin ottaa selvää niiden sisällöstä.
Tilasin Kansallisarkiston avuliaan henkilökunnan avulla Yli-Vakkurin muistelma-asiakirjat. Saatuani dokumentit lukusaliin luin ne saman tien, näkemästäni järkyttyen. Tuntui käsittämättömältä, että minun opettajani oli voinut kestää sellaisia olosuhteita ja kohtelua, toipua, ja vapautuksen jälkeen palata normaaliin elämään! Lukemani perusteella syntyi heti ajatus, että nämä muistelmat olisi syytä saattaa laajemman piirin luettavaksi.
Ensimmäinen selvitettävä asia muistelmien mahdollisen laajaan levitykseen saattamiseksi oli Paavo Yli-Vakkurin omaisten suhtautuminen tällaiseen ideaan. Professoreiden Olavi Luukkasen ja Matti Leikolan avustuksella saamieni yhteystietojen kautta sain yhteyden professorin tyttäreen Mirja Yli-Vakkuriin. Hän tarkisti suvun kannan muistelmien kirjalliseksi hyödyntämiseksi ja antoi vihreätä valoa asiassa etenemiselle. Mahdollisen artikkelin julkaisufoorumin löytämisestä keskustelin yllä mainittujen henkilöiden lisäksi ylimetsänhoitaja Markku Rauhalahden ja kenraali evp. Kari Rimpin kanssa. Monien yhteydenottojen jälkeen löytyi halukas artikkelin kirjoittaja, veteraaniliittojen Kenttäpostia-lehden toimittaja Ariela Säkkinen. Hänen kanssaan muodostui nopeasti yhteinen näkemys siitä, että kyseessä on arvokas aineisto, joka ansaitsisi tulla koostetuksi kirjaksi.
Syntynyt kirja on monella tapaa merkityksellinen ja tarpeellinen sotahistoriateos. Se lisää tietoamme vangeiksi jääneistä suomalaisista ja heidän epäinhimillisestä kohtelusta. Se selittää myöskin osittain miksi tällaiset tarinat ovat jääneet kertomatta; Suomeen vapautetut ovat halunneet palata normaaliin siviilielämään jättäen traumaattiset kokemukset taakseen. Paavo Yli-Vakkurin opiskelijat, kollegat ja muut lukijat saavat kirjan myötä hämmästyttävää, tähän saakka salassa ollutta luettavaa.
Liljendalissa toukokuussa 2023
Jan Heino